Tutustu uskoon

Jumala armahtaa syntisen yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Tämä Jumalan pelastava armo perustuu Kristuksen lunastus- ja sovitustyöhön.

Jumala jakaa armoaan armonvälineissä eli sanassa ja sakramenteissa. Sanassa vastaanotetaan armon evankeliumi, joka lupaa Kristukseen turvautuville Jumalan lapsen aseman ja tekee hänet osalliseksi Jumalan rakkaudesta. Kaste tekee ihmisistä Jumalan lapsia ja ehtoollisessa vastaanotetaan itse Kristus leivän ja viinin muodossa.

Luterilainen kirkko korostaa sitä, että armo on lahja. Kristitty on armahdettu syntinen, joka on kutsuttu armolliseen elämäntapaan, rakastamaan lähimmäisiään niin kuin itseään ja Jumalaa yli kaiken. Rakastava elämäntapa ei ole armon ehto, vaan seuraus siitä, että ihminen on saanut armon.

”Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” Room. 8:38-39

Jumalan rakkaus ja armo ovat kristillisen uskon keskeisimpiä sisältöjä. Rakkaus ei ole Jumalassa vain satunnaisesti ilmenevä ominaisuus, vaan ”Jumala on rakkaus” (1. Joh. 4:16) (lat. Deus caritas est). Kristillisessä uskossa tunnustetaan, että yhden kolmiyhteisen Jumalan persoonat rakastavat toisiaan: Jumala on täynnä rakkautta. Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat jakamaton rakkauden kolmiyhteys.

Jumalan rakkaus ei kuitenkaan ole vain Jumalan sisäistä rakkautta, ”itserakkautta”, vaan kolmiyhteisen Jumalan rakkaus virtaa ulos ja kohdistuu syntisiin eli pahuuteen langenneeseen ihmiskuntaan: ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10).

Jeesus asetti rakkauden vaatimuksen laajemmalle kuin kukaan toinen ihmiskunnan opettaja. Jeesuksen käsky Vuorisaarnassa rakastaa vihollisia ja siunata vainoajia poikkesi sekä juutalaisten lähimmäisenrakkauden käskystä että pakanallisesta ystävän rakastamisesta (Matt. 5:43–48). Jumalan rakkautta kuvaavat myös monet Jeesuksen vertaukset, kuten kertomukset tuhlaajapojasta ja kadonneesta lampaasta.

Risti on Jumalan uhrautuvan rakkauden merkki. Se kertoo, kuinka pitkälle Jumala oli valmis menemään rakkaudesta langenneisiin ihmisiin. Myös sakramentteja pidetään Jumalan rakkauden osoituksina. Niiden kautta Jumala välittää armonsa, joka on syvää, pelastavaa ja eheyttävää Jumalan rakkautta.

Varhiskirkon ajoilta peräisin olevat uskontunnustukset ilmaisevat lyhyesti kristillisen uskon ja opin keskeisen sisällön, ennen muuta uskon kolmiyhteiseen Jumalaan ja hänen pelastustekoihinsa.. Ne kuvaavat sitä, mikä kristilliselle uskolle on yhteistä. Nämä kolme uskontunnustusta ovat peräisein kristillisen kirkon ensimmäisiltä vuosisadoilta.

Varsinainen messussa käytettävä tunnustus on Nikean uskontunnustus. Se on saanut muotonsa Nikean (325) ja Konstantinopolin (381) ekumeenisissa kirkolliskokouksissa. Tämä tunnustus on luonteeltaan yleinen eli ekumeeninen. Se on käytössä niin idän kuin lännen kirkoissa.

Vanhin ja kirkkomme messussa useimmin käytetty uskontunnustus, Apostolinen uskontunnustus, pohjautuu varhaisiin kastetunnustuksiin, mutta sai lopullisen muotonsa 800-luvulla Kaarle Suuren aikana, kun kirkollista kansanopetusta yhtenäistettiin.

Athanasiuksen uskontunnustus, josta on ensimmäinen maininta 500-luvulta, edustaa Apostolisen uskontunnustuksen tapaan lännen kirkon perinnettä. Se on kolmesta uskontunnustuksesta ylivoimaisesti pisin ja myös vähiten tunnettu, sillä sitä ei käytetä jumalanpalveluksessa.

Lue kaikki kolme uskontunnustusta kirkon sivuilta.

Kymmenen käskyä ilmaisee elämän peruslain: mitä meidän tulee tehdä ja mitä jättää tekemättä. Kymmenen käskyä perustuu Raamattuun. Toisessa Mooseksen kirjassa kerrotaan, kuinka Jumala antoi lain Moosekselle, kun tämä oli johtamassa Israelin kansaa Egyptistä luvattuun maahan.

Martti Lutherin Ison katekismuksen mukaan käskyt ovat lakeja ja vaatimuksia. Ne velvoittavat elämään Jumalan tahdon mukaan, mutta myös paljastavat ihmisen turmeltuneisuuden. Tällöin käskyt ajavat ihmisen Jumalan luokse.

Nykyisessä Katekismuksessa käskyt ovat Lutherin Vähästä katekismuksesta periytyneessä muodossa:

1. Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia. 
2. Älä käytä väärin Herran, Jumalasi nimeä.
3. Pyhitä lepopäivä.
4. Kunnioita isääsi ja äitiäsi.
5. Älä tapa.
6. Älä tee aviorikosta.
7. Älä varasta.
8. Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi.
9. Älä tavoittele lähimmäisesi omaisuutta.
10. Älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä, karjaa äläkä mitään, mikä hänelle kuuluu.

(Katekismus, 1999)

Käskyistä kolme ensimmäistä koskevat ihmisen suhdetta Jumalaan (1–3). Lopuissa on kyse ihmisten välisistä suhteista (4–10). Ne ovat lähimmäisen rakastamista tarkoittavia moraalisia velvoitteita. 

Rukous on yhteydenpitoa Jumalan kanssa, sydämen puhetta ja oman sisimmän avaamista vuorovaikutukseen Jumalan kanssa. Rukoilla voi yksin tai yhdessä muiden kanssa, kotona hiljaa tai messussa. Rukoilla voi myös muuten kuin sanoilla. Voit tanssia, maalata, kirjoittaa, kävellä metsässä hiljaisuudessa tai huokaista meren ääressä. Rukous voi olla sanallista tai sanatonta viipymistä Jumalan edessä – missä ja milloin vain. 

Rukous voi esimerkiksi olla suunnattuna Pyhälle Kolminaisuudelle tai jollekin Jumalan persoonista: Isälle, Kristukselle tai Pyhälle Hengelle. Rukous voi olla tutun iltarukouksen, ruokarukouksen tai Isä meidän -rukouksen lukemista tai vapaata, tilanteen synnyttämää sanallista tai hiljaista, meditatiivista ja sanatonta rukousta.

Rukousta toisten puolesta kutsutaan esirukoukseksi. Synnintunnustus on katumusrukous. Ehtoollisen jälkeen seuraa kiitosrukous. Virret ovat laulettuja rukouksia. Rukouksesta opetetaan muun muassa Katekismuksessa. 

”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:6) 

Synti erottaa ihmisen elämän lähteestä, Jumalasta. Jumalan luomisessaan ilmaisema tahto on, että ihminen eläisi siinä rakkaudessa, jota Hän itse osoittaa.

Jumalan hyvää tahtoa ilmaisevat 10 käskyä sekä Kristuksen opetukset ja esimerkki. Niiden hylkääminen ja rikkominen niitä vastaan tuhoaa ihmisen oman elämän ja särkee hänen suhteensa niin Jumalaan kuin lähimmäiseen ja koko luomakuntaan.

Raamatun syntiinlankeemuskertomus (1. Moos. 3) on kirjalliselta lajityypiltään myyttinen ja kuvaa ihmiskunnan luopumusta Jumalan tahdosta ja siitä seurannutta kadotuksen tilaa. Se kuvaa ihmisen hätään langenneena ja paratiisista karkotettuna eksyneenä orpona. Syntiinlankeemusmyytti on peruskertomus pahuudesta, jossa käärme (Saatanan symboli) viettelee ihmisen nauttimaan sellaisen puun hedelmää, joka tuottaa kuoleman.

Tekosynti ja perisynti

Synnin käsitteessä erotetaan tekosynti ja perisynti. Tekosynti on yksittäinen paha teko. Yksittäiset pahat teot nousevat perisynnistä, joka merkitsee ihmiskunnan Jumalan hyvän tahdon vastaista perusasennetta. Esimerkiksi sota ei synny tyhjästä, vaan kasvaa ihmiskunnan syntiinlangenneesta, jumalanvastaisesta olemuksesta. Synti on pimeä valta, joka orjuuttaa ihmistä ja saa hänet kiertymään itsensä ympärille, tavoittelemaan vain omaa etuaan ja käyttämään lähimmäisiä omien pyrkimystensä välineinä sekä nousemaan itse omaksi jumalakseen.

Perisynnin hedelmiä ovat ne teot, joita kymmenen käskyä kieltää tekemästä. Martti Lutherin Ison Katekismuksen mukaan näitä perisynnistä kasvavia pahan hedelmiä ovat esimerkiksi epäusko, harhaoppi, epäjumalanpalvelus, ylimielisyys, epätoivo, Jumalan sanan halveksiminen, murha, epäsiveellisyys, varkaus ja petos.

Synnistä ei voi irtautua omin voimin, vaan vain Pyhän Hengen vaikutuksesta armonvälineiden kautta. Jeesus Kristus on elämällään, kuolemallaan ja ylösnousemisellaan kukistanut synnin, kuoleman ja Perkeleen vallan. Usko Kristukseen siirtää ihmisen Saatanan kahleista Jumalan valtakunnan vapauteen.

Katekismuksen opetus syntien anteeksi antamisesta 

Perisynti luterilaisissa tunnustuskirjoissa 

Lunastus merkitsee Kristuksen ristillä tekemää pelastavaa työtä, jolla hän on saanut langenneen ihmisen vapaaksi synnin, kuoleman ja Saatanan vallasta ja maksanut sen hintana oman elämänsä. Lunastus on perustana sille, että ihminen voi pelastua. Pelastumista kuvataan myös käsitteillä sovitus ja vanhurskauttaminen.

Vanhurskas voidaan suomentaa sanalla ”oikeamielinen”. Se viittaa ensisijaisesti Jumalaan, joka on hyvä ja oikeamielinen.

Myös ihmistä voidaan sanoa vanhurskaaksi, jos hän uskoo Jeesuksen sovitustyöhön ja siinä lahjoitettuun syntien anteeksiantamukseen. Näin vanhurskas ihminen tarkoittaa henkilöä, joka on uskonsa kautta osallinen vanhurskaasta Jumalasta. Käsitystä ihmisen pelastumisesta kuvaa vanhurskauttamisoppi. 

Oppi syntisen vanhurskauttamisesta kuvaa kristinuskon käsityksen ihmisen pelastumisesta. Vanhurskauttamisopissa on kyse siitä, kuinka ihminen pääsee takaisin Jumalan yhteyteen, on sovinnossa Jumalan kanssa ja vapautuu elämää tuhoavista turmiovalloista.

Apostoli Paavalin opetus

Raamatussa vanhurskauttamisopin perusta on erityisesti Paavalin ajattelussa, joka korostaa kristityn ja Kristuksen läheistä yhteyttä. Paavalin mukaan kristittynä eläminen perustuu siihen, että hän on yhtä Kristuksen kanssa ja ”elää Kristuksessa” (Gal. 2:20).

Paavalin ajattelun pohjana on Vanha Testamentti, jossa Jumalan vanhurskaus tarkoittaa hänen oikeamielisyyttään, uskollisuuttaan ja luotettavuuttaan. ”Herra on kaikessa oikeamielinen, hän on uskollinen kaikissa teoissaan.” (Ps. 145:17). Vanhurskas on myös ihminen, joka noudattaa Jumalan tahtoa: ”Herra palkitsee aina oikeamielisyyden ja uskollisuuden.” (1. Sam.26:23).

Paavalin mukaan vanhurskauden saaminen perustuu evankeliumiin eli ilosanomaan Jeesuksesta ja pelastuksesta.

Koska kaikki ihmiset ovat syntisiä, kukaan ei kykene täyttämään lakia vaaditulla tavalla. Sen vuoksi he ovat kuoleman ja kirouksen alla. Vanhurskaus saadaan lahjaksi Kristuksen pelastavien tekojen ansiosta. Apostoli Paavalin opetus vanhurskauttamisesta voidaan tiivistää seuraavasti: ”Ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja.” (Room. 3:28)

Kirkkoisä Augustinus ja vanhurskauttamisoppi

Kirkkoisä Augustinus (354–430) loi Paavalin ajattelun pohjalta vanhurskauttamisopin, kun hän taisteli Pelagiuksen opetusta vastaan. Pelagiuksen mukaan ihmisellä olisi tahto ja kyky saavuttaa vanhurskaus ja pelastus. Augustinus kiisti tämän mahdollisuuden: ihminen on synnin vanki eikä vapaa. Siksi hän pelastuu ainoastaan Jumalalta lahjaksi saadun armon varassa.

Luterilainen vanhurskauttamisoppi

Luther jatkoi Augustinuksen askelissa vanhurskauttamisopin muotoilemista, kun hän arvosteli oman aikansa katolisen kirkon tulkintaa uskon ja tekojen suhteesta. Vanhurskauttaminen toteutuu, kun ihminen uskossa turvautuu Kristuksen pelastustyöhön. Usko on toisaalta sitä, että kristitty luottaa Isän Jumalan hyvään tahtoon eli armolliseen mielialaan syntistä kohtaan. Toisaalta usko merkitsee sitä, että kristitty saa lahjaksi Kristuksen ja hänen täydellisen vanhurskautensa. Uskon vanhurskaus toteutuu, kun Kristus on läsnä kristityssä ja vaikuttaa tämän elämään.

Luterilaisuus tarkastelee vanhurskauttamista vanhurskaaksi julistamisen ja vanhurskaaksi tekemisen näkökulmasta. Edellinen tarkoittaa sitä, että Jumala pitää kristittyä vanhurskaana tämän syntisyydestä huolimatta. Jälkimmäinen tarkoittaa uudistumista, jonka Kristus aikaansaa kristityssä. Kristitty on siten ”samalla kertaa syntinen ja vanhurskas”.

Luterilaiset ja katoliset saavuttivat yksimielisyyden vanhurskauttamisopin pääkohdista vuonna 1999. Vanhurskauttamisoppi ei enää erota kirkkoja toisistaan, vaan toimii niiden ekumeenisen lähentymisen perustana. Yksimielisyys koskee myös sitä, että vanhurskauttamisopilla on erityisasema kirkon opin kokonaisuudessa.